J.R.R. Tolkien sanoo esseessään "On Fairy-stories", että satujen historia on monimutkaisempi kuin ihmiskunnan ja sen kielen historia. Mutta alkuperä kuuluu folkloristiikan ja antropologian tutkijoille. Kunkin sadun kirjalliset ominaisuudet ovat tärkeintä, sillä satu on yksi kirjallisuudenlaji.
Tolkien määrittelee sadut kertomuksiksi sadun valtapiiristä, jossa on paljon muutakin kuin "keijuja" tai kääpiöitä, noitia, peikkoja, jättiläisiä ja lohikäärmeitä. Siihen kuuluvat meri, aurinko, kuu ja taivas, maa ja kaikki mitä siinä on: puu ja lintu, vesi ja kivi, viini ja leipä sekä me kuolevaiset silloin kun olemme sadun valtapiirissä. (Tolkien, 42)
Alkuperäisessä muodossaan sadut ovat samaa kuin kansansadut. Niistä on tullut kaikkien kansojen yhteistä omaisuutta, ja niistä on koottu valikoimia kaikkien maiden lapsille. Englannissa satuja keräsivät Andrew Lang (1884–1912) ja Joseph Jacobs (1854–1916).
Satu kuuluu kaikille
Alkuperäisessä muodossaan satu kuuluu kaikille. Usein sadut hylätään kuitenkin lapsille aivan niin kuin vanhat huonekalut siirretään lastenhuoneeseen, kun aikuiset eivät enää pidä niistä eivätkä välitä siitä, mitä niille tapahtuu. Lapset eivät ole tehneet valintaa. Kuten aikuiset lapsetkin ovat jakaantuneita suhtautumisessa satuihin, toiset pitävät niistä, toiset eivät. Tolkien on sitä mieltä, että jos sadut erotetaan aikuisten kirjallisuudesta, ne menevät pilalle.
Sadut menevät pilalle myös silloin, kun niistä tehdään pelkästään aikuisten kirjallisuutta. Margery Fisher esittää tästä esimerkkinä Perrault'n, joka teki 1700-luvun lopulla kansansaduista hovin viihdettä ja pelkästään oman aikakautensa kuvausta.
Jotkut ovat sitä mieltä, että sadut ovat lapsellisia ja kuuluvat vain tiettyyn vaiheeseen lapsen kehityksessä. Vuonna 1965 kahden psykologin tekemä suomalainen tutkimus lasten lukutottumuksista selitti, että lapsi, jonka sadunnälkä on tyydytetty, kasvaa siitä ulos ja siirtyy seuraavaan vaiheeseen kehityksessä, mutta lapsi jolle ei ole annettu satuja oikeassa iässä, jää kehityksessä jälkeen ja hänen kiinnostuksensa satuihin jatkuu myöhemmälläkin iällä. Tämä on hyvin tyypillistä ajattelua silloin, kun ei tajuta, että satu on yksi kirjallisuudenlaji, kertomista sen alkuperäisimmässä muodossaan.
Sadun taika
Satu on myös taikaa, mutta se ei ole sitä sanan vulgaarissa merkityksessä. Taika ei ole itsetarkoitus, vaan pelkkä väline. Sadun taikaa ei pidä selittää, ei ottaa vakavasti eikä tehdä naurettavaksi. Sadussa ei pidä olla myöskään mitään kehyskertomusta, joka selittää, että kaikki olikin vain unta tai illuusiota. Liisa ihmemaassa ei ole sanan varsinaisessa mielessä satu. Samoin eläintarinat eivät ole satuja, sillä niistä puuttuu ihminen, joka haluaa kommunikoida eläinten kanssa – mikä on eräs sadun perustoiveista – tai eläimet ovat vain naamioituneita ihmisiä. (Kaislikossa suhisee)
Parantumista, pakoa, lohdusta, fantasiaa
Satu tarjoaa Tolkienin mukaan parantumista, pakoa, lohdutusta ja fantasiaa. Parhaat sadut käsittelevät elämän perusasioita, jotka opitaan ymmärtämään paremmin uudessa ympäristössä. Eskapismia pidetään säälittävänä pakona "oikeasta" elämästä, mutta kuten Tolkien sanoo, sadut käsittelevät paljon pysyvämpiä asioita kuin ne, jotka kuuluvat vain johonkin tiettyyn aikakauteen.
Melun, saasteiden, säälimättömyyden ja elämän tarkoituksen puuttumisen lisäksi paetaan nälkää, janoa, köyhyyttä, sairauksia, epäoikeudenmukaisuutta. Satu tarjoaa eskapismia myös rajoituksista, sillä saduissa voi kalan lailla sukeltaa meren syvyyksiin, lentää korkeuksiin äänettömästi ja sulavasti kuin lintu. Se toteuttaa vielä syvällisempiä toiveita: haaveen voida keskustella eläinten kanssa ja suurimman kaikista toiveista – paon kuoleman vallasta.
Todellinen satu on tragedian vastakohta. Tolkien sanookin sadun onnellista loppua eukatastrofiksi. Hyvän sadun merkkinä on se, että hurjien tapahtumien ja kauheiden seikkailujen jälkeen lukija voi kokea onnellisen lopun suoman lohdutuksen.
Sadun vaikein laji on fantasia. Ks kohdasta Narnia ja lastenkirjallisuus Narnia ja Fantasia.
Kirjoja:
Lehtovaara & Saarinen. Mitä nuoret lukevat. 1965.
Margery Fisher. Intent upon Reading. 1964.
Tolkien, J.R.R. "On Fairy-Stories", in Essays Presented to Charles Williams. 1947. Also in Tree and Leaf. 1964.
Huom! Nämä kirjoitukset on tehty suoraan Internettiin, kun aloin suomentaa vuonna 1970 valmistunutta graduani. Jos huomaat linkeissä ym virheitä, ole hyvä ja ilmoita, jotta voin tehdä korjauksen. Kiitos!
Tolkien määrittelee sadut kertomuksiksi sadun valtapiiristä, jossa on paljon muutakin kuin "keijuja" tai kääpiöitä, noitia, peikkoja, jättiläisiä ja lohikäärmeitä. Siihen kuuluvat meri, aurinko, kuu ja taivas, maa ja kaikki mitä siinä on: puu ja lintu, vesi ja kivi, viini ja leipä sekä me kuolevaiset silloin kun olemme sadun valtapiirissä. (Tolkien, 42)
Alkuperäisessä muodossaan sadut ovat samaa kuin kansansadut. Niistä on tullut kaikkien kansojen yhteistä omaisuutta, ja niistä on koottu valikoimia kaikkien maiden lapsille. Englannissa satuja keräsivät Andrew Lang (1884–1912) ja Joseph Jacobs (1854–1916).
Satu kuuluu kaikille
Alkuperäisessä muodossaan satu kuuluu kaikille. Usein sadut hylätään kuitenkin lapsille aivan niin kuin vanhat huonekalut siirretään lastenhuoneeseen, kun aikuiset eivät enää pidä niistä eivätkä välitä siitä, mitä niille tapahtuu. Lapset eivät ole tehneet valintaa. Kuten aikuiset lapsetkin ovat jakaantuneita suhtautumisessa satuihin, toiset pitävät niistä, toiset eivät. Tolkien on sitä mieltä, että jos sadut erotetaan aikuisten kirjallisuudesta, ne menevät pilalle.
Sadut menevät pilalle myös silloin, kun niistä tehdään pelkästään aikuisten kirjallisuutta. Margery Fisher esittää tästä esimerkkinä Perrault'n, joka teki 1700-luvun lopulla kansansaduista hovin viihdettä ja pelkästään oman aikakautensa kuvausta.
Jotkut ovat sitä mieltä, että sadut ovat lapsellisia ja kuuluvat vain tiettyyn vaiheeseen lapsen kehityksessä. Vuonna 1965 kahden psykologin tekemä suomalainen tutkimus lasten lukutottumuksista selitti, että lapsi, jonka sadunnälkä on tyydytetty, kasvaa siitä ulos ja siirtyy seuraavaan vaiheeseen kehityksessä, mutta lapsi jolle ei ole annettu satuja oikeassa iässä, jää kehityksessä jälkeen ja hänen kiinnostuksensa satuihin jatkuu myöhemmälläkin iällä. Tämä on hyvin tyypillistä ajattelua silloin, kun ei tajuta, että satu on yksi kirjallisuudenlaji, kertomista sen alkuperäisimmässä muodossaan.
Sadun taika
Satu on myös taikaa, mutta se ei ole sitä sanan vulgaarissa merkityksessä. Taika ei ole itsetarkoitus, vaan pelkkä väline. Sadun taikaa ei pidä selittää, ei ottaa vakavasti eikä tehdä naurettavaksi. Sadussa ei pidä olla myöskään mitään kehyskertomusta, joka selittää, että kaikki olikin vain unta tai illuusiota. Liisa ihmemaassa ei ole sanan varsinaisessa mielessä satu. Samoin eläintarinat eivät ole satuja, sillä niistä puuttuu ihminen, joka haluaa kommunikoida eläinten kanssa – mikä on eräs sadun perustoiveista – tai eläimet ovat vain naamioituneita ihmisiä. (Kaislikossa suhisee)
Parantumista, pakoa, lohdusta, fantasiaa
Satu tarjoaa Tolkienin mukaan parantumista, pakoa, lohdutusta ja fantasiaa. Parhaat sadut käsittelevät elämän perusasioita, jotka opitaan ymmärtämään paremmin uudessa ympäristössä. Eskapismia pidetään säälittävänä pakona "oikeasta" elämästä, mutta kuten Tolkien sanoo, sadut käsittelevät paljon pysyvämpiä asioita kuin ne, jotka kuuluvat vain johonkin tiettyyn aikakauteen.
Melun, saasteiden, säälimättömyyden ja elämän tarkoituksen puuttumisen lisäksi paetaan nälkää, janoa, köyhyyttä, sairauksia, epäoikeudenmukaisuutta. Satu tarjoaa eskapismia myös rajoituksista, sillä saduissa voi kalan lailla sukeltaa meren syvyyksiin, lentää korkeuksiin äänettömästi ja sulavasti kuin lintu. Se toteuttaa vielä syvällisempiä toiveita: haaveen voida keskustella eläinten kanssa ja suurimman kaikista toiveista – paon kuoleman vallasta.
Todellinen satu on tragedian vastakohta. Tolkien sanookin sadun onnellista loppua eukatastrofiksi. Hyvän sadun merkkinä on se, että hurjien tapahtumien ja kauheiden seikkailujen jälkeen lukija voi kokea onnellisen lopun suoman lohdutuksen.
Sadun vaikein laji on fantasia. Ks kohdasta Narnia ja lastenkirjallisuus Narnia ja Fantasia.
Kirjoja:
Lehtovaara & Saarinen. Mitä nuoret lukevat. 1965.
Margery Fisher. Intent upon Reading. 1964.
Tolkien, J.R.R. "On Fairy-Stories", in Essays Presented to Charles Williams. 1947. Also in Tree and Leaf. 1964.
Huom! Nämä kirjoitukset on tehty suoraan Internettiin, kun aloin suomentaa vuonna 1970 valmistunutta graduani. Jos huomaat linkeissä ym virheitä, ole hyvä ja ilmoita, jotta voin tehdä korjauksen. Kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti